The Dress.

Oijoijoi. Tässä siis EI pitänyt käydä näin, tai ainakaan en ollut suunnitellut mitään tämän tapaista.

Kukaan sukulainen ei varmasti usko tätä, kun otetaan huomioon, että minulla on Exel-taulukot näppäiltynä koneeseen ja pitopalvelut kilpailutettuna, kun häihin on vielä yli kaksi vuotta aikaa.

En kuitenkaan aikonut tehdä mitään konkreettisia hankintoja, ennen kuin on hääpaikka katsottuna ja häiden tarkka ajankohta sovittuna. Elämä olisi toisaalta tosi tylsää ja ikävää, jos koskaan ei tapahtuisi mitään suunnitelmista poikkeavaa.



Ja niinpä kävi niin, että Tampere - tulin, näin ja ostin sen puvun!



A-pu-va! Olen ehkä menettänyt loputkin harkitsevasta luonteestani, eikö tämä rajoittunutkaan vain minun ja miehen yhteiselämään?! :D





Hurja seikkailu Tampereella - Sinne ja takaisin kahdessatoista tunnissa

Olin lähdössä ihan keskenäni matkaan. Illalla vatsassa kihelmöi, kun perhoset siellä kutittelivat siivillään - mitä jos se puku onkin oikeasti hyvä? Entä millainen paikka Tampere on? Olen aikuisiällä tainnut käydä siellä huimat kaksi kertaa, ja niistäkin suurimman osan olen viettänyt joko sisätiloissa tai jonkun paikkakuntalaisen ohjattavana. Nyt olisi edessä hurjaakin hurjempi citysuunnistus vieraassa kaupungissa. Onneksi olin ymmärtänyt varata kunnolla aikaa lounaspaikan etsimiseen ja muuhun turistina pyörimiseen.

Aamulla vähän ennen yhdeksää, juuri kun olin lopettelemassa aamiaistani, sainkin soiton. Tuleva kaaso pääsisi sittenkin mukaani! Mutta kiire tuli, sillä bussin lähtöön oli vain 20 minuuttia aikaa, eikä kaasoparka ollut vielä edes pessyt hampaita. Onneksi hän kuitenkin ehti, ja matka saattoi alkaa! Kaksin on aina kauniimpaa!

... tosin olisi ehkä ollut viisasta tehdä vähän aikatauluselvityksiä, ennen kuin varasin bussilipun. Junalla kulkee puolessa siitä ajasta minkä bussilla. No, siinäpä sitten köröteltiin, ja hei, linja-autossa on tunnelmaa..!

Perillä löysimme mm. ihanan sushi-paikan Tampereen kauppahallista. Oli edullista ja ihan mielettömän hyvää! Vieläkin herahtaa vesi kielelle, kun edes ajattelen niitä lohi-nigireitä ja avocadosusheja. Oli niin tuoretta, etten muista missään muualla saaneeni näin hyvää. Se on jo jotakin, sillä me olemme tulevan kaason kanssa kiertäneet aika monta loistavaa sushipaikkaa.
Onneksi emme olleet kiireisiä, sillä muuten olisi voinut jäädä sushit mutustamatta. Paikka oli niin pikkuruinen...

Hyvää oli, namnam!!

Paikan nimi oli Umami.

Sitten olikin aika lähteä sovittamaan! Puvun koti ei sijainnut aivan keskustassa, joten suuntasimme sinne paikallisbussilla. Onneksi oikea paikka löytyi helposti, kumpikaan meistä matkalaisista ei ole tunnettu suunnistustaidoistaan, ellei sitten surullisen kuuluisa...

Ovella jännitti. Paljon aikaa ei kuitenkaan jäänyt murehtimiseen, kun meidät jo opastettiin puvun luo ja jätettiin rauhassa sovittelemaan. Olimme jo etukäteen sopineet, että kaaso hoitaa "vaikean asiakkaan" roolin, eli kyselee läpi käytöt, pesetykset, tutkii tahrat helmasta ja irronneet helmet koristeista ym. Näin minä voisin rauhassa keskittyä päättämään, että onko tämä nyt se The Dress.

Onneksi olimme sopineet näin. Puvun päälle saatuani todellisuus iski, enkä osannut ajatella enää mitään järkevää. Ainoat ajatukseni olivat tällaisia:

Olenko minä ihan oikeasti ostamassa omaa hääpukuani?

Puinko minä sen ihan oikeasti päälleni äsken? Onko tuo minä tuossa peilissä?

Voiko sen löytyminen käydä näin helposti?

Entä jos tässä onkin jotain pielessä?

Entä jos teen tyhmän valinnan?

ONKO TÄMÄ NYT SE?!

Puku oli minulle hiukan iso, mutta se istui silti ja pysyi päällä, vaikka hyppelin. Se oli juuri oikean pituinen minulle. Rakastuin sen helmaan. Ainoa murheeni oli, etten pystynyt kunnolla sovittamaan boleroa puvun kanssa, sillä se oli kerta kaikkiaan liian suuri, vaikkei kaventamista vaaditakaan kuin pari senttiä. Tärkeimmät osat olivat kuitenkin oikeilla paikoillaan - toisin sanoen rinnoille tehty muotoilu ei tule vaatimaan minkäänlaista muokkausta. Sivusaumoista vähän pois, ja se on siinä.

Muokkaus tehtäisi tietysti vasta sitten, kun häät olisivat lähempänä. Nyt puvussa oli kivasti kasvunvaraa. Eipä tarvitsisi tarkkailla turhaan, mitä suuhunsa pistää...

Lähikuvaa helman koristeompelusta

Rakastuin tyllihelmaan kirjailuineen. Rakastuin selän pieniin satiininappeihin. Rakastuin tiimalasiin, jonka muodon puku loihti esiin minusta. Rakastuin tukevuuteen ja helppoon helman pituuteen.

Ei asiaa kovin kauaa tarvinnut pohtia, kun teimme kaupat, ja lähdin kotia kohti kahteen pukupussiin ja Ikea-kassiin laskostettu, valkea tylliunelma mukanani :) Toki lähdin myös 300 euroa köyhempänä, mutta se oli mielestäni laadukkaasta hääpuvusta vain kohtuullinen summa rahaa.

Paluumatka oli epäonnisia sattumia täynnä, ja päivämme Tampereella venähti ikävän pitkäksi. Puku kuitenkin pysyi menossa mukana, ja käytimme aikaa viisaasti mm. syömällä pulled pork-hot dogit ja juomalla chai lattea kuppilassa nimelta New York.

Kotona olisi hirveästi tehnyt mieli hypistellä uutta ihanuutta, mutta eräs utelias vili sai minut nostamaan pukupussin vaatehuoneeseen. Eihän sulhanen saa nähdä pukua ennen häitä! Veikkaan kyllä, että hän näkee tänne laitetut kuvat, mutta se ilo sentään hänelle suotakoon.

Kuvat nappasin nyt, kun lopultakin ehdin jälleen hypistelemään tylliä ja helmipitsikirjailuja A:n poissa ollessa. Ihmeellistä, minulla on oma hääpuku! Ai että! Häät tuntuvat äkkiä paljon konkreettisemmalta asialta. 

Jotain käytettyä: check! Yksi iso asia pois to do -listalta, ja budjetti kiittää :)

"Sellainen, missä voi tanssia."

Budjetin säätämisen, kausityöpaikkojen hakemisen ynnä muun käytännöllisen hääsuunnittelun sijaan päätin, että nyt riittää työt hetkeksi, ja annoin itselleni luvan vähän haaveilla. Mistäpä muustakaan tuleva morsian haaveilisi niin kuin hääpuvusta! 

Itse asiassa olen etsiskellyt kuvia erilaisista hääpuvuista jo pitkän aikaa netistä niinä vähemmän kiireisinä hetkinä (tai hetkinä, jolloin pitäisi aloittaa siivoaminen, ruuanlaitto ym). Hääpukujen ihailu on kuulunut nettikäyttäytymiseeni suurin piirtein yläkoulusta asti, vaikken koskaan uskonutkaan itse pääseväni edes lähelle oman puvun ostotilannetta.

Netin lisäksi loin pilvilinnoille perustaa katsomalla Areenasta Satuhäät-jaksoja ja etsimällä vielä päälle vähän Hulluna häämekkoihin-sarjaa.

Huomaan, että osa morsiuspukuihanteistani on hitusen päässyt muuttumaan vuosien varrella.
Lapsena olin sitä mieltä, ettei ole hääpuku eikä mikään, jos ei siitä tule prinsessa mieleen. Käytännöllisyys tai se, voisiko mekossa ihan oikeasti tanssia, ei ollut silloin lainkaan tärkeää.

Kuva

Yläkoulu- ja ehkä vielä lukioiässäkin olin suuri korsettien ystävä. Kuvittelin myös, ettei kukaan itseään kunnioittava nuori morsian menisi olkaimellisessa puvussa naimisiin. Ihaninta, mitä netti saattoi tarjota, oli jokin suurin piirtein tämän näköinen:

Kuva

Sitten totesin, että hihat olisi oikeastaan ihan must. Olen itse leveäharteinen, ja näytän uimarilta olkaimettomassa puvussa. Se ei tietysti ole välttämättä huono asia, mutta... no, kun minä niin haluaisin näyttää sirolta ja elegantilta. Hihojen lisäksi mukaan tuli pitsi, ja samoin tykästyin kovasti ihoa myötäileviin malleihin, kuten tässä kuvassa näkyy.

Kuva

Mutta yksi tyyli on aina ollut ylitse muiden. Olen imenyt siitä vaikutteita parhaan osaamiseni (joka ei aina ole kovinkaan kummoinen) mukaan arkityyliini, ja myös hääpuvuissa olen aina pitänyt tämän aikakauden tyylistä. Kyseessä on 1950- ja 60-luku, eli ampiaisvyötärö ja leveät helmat.
Ehkä ihaninta 50-luvun tyylissä ovat mielestäni aina olleet kengät. Silloin sitä osattiin tehdä kauniita korkokenkiä ja audreyhepburnmaisia ballerinoja! Aikakauden tyyliin sopivissa hääpuvuissa parasta onkin se, että ne ovat usein ns. "tea lenght"- eli nilkkapituisia, jättäen ne ihanat kengät näkyviin. Vähän tähän tyyliin:

Kuva

Vaikka ajattelinkin käyttää suurimman osan hääpäivästäni korottomia kenkiä, niin vanha rakkaus korkoihin ei hevillä sammu. Sitä ei sammuta edes sijoiltaan menevä polvilumpio tai vaivaisenluu. Ja tällaisessa mekossa tämä minulle niin tärkeä osa pukeutumistani tulisi oikeasti näkyviin. Ah! <3

Aina voi haaveilla!

... Näin siis ajattelin, ja samalla siirryin Tori.fi-sivuille selaamaan, millaisia käytettyjä hääpukuja siellä olisi tarjolla. Haluan ehdottomasti käytetyn hääpuvun, eikä kyse ole vain rahasta. Tietysti myös hintaa katselin sillä silmällä, että budjettia pitäisi varmaan järkevöittää. Silti, tärkein syy on ekologinen. En halua mitään kertakäyttötavaraa, en myöskään hääpukua.

Ihan yhtäkkiä yksi ilmoitus vain pomppasi silmilleni, eikä päästänyt minua jatkamaan. Siinä se nyt oli. Ihana, uniikki, minun näköiseni puku, ehkä oikean kokoinen, ja oikeassa hintaluokassa.

Laitoin äkkiä varmistusviestiä siskolleni: voiko hääpuvun ihan oikeasti ostaa näin aikaisin? Mitä minä nyt teen? Häihin on aikaa vielä kaksi vuotta, eikä ole rahaa eikä mitään. Sisko vastasi, että tottakai voi, jos se tuntuu omalta. Ja niinhän se on: ei niitä omalta tuntuvia "The Dress"ejä kävele vastaan ihan joka päivä. Tässä en nyt lähde enempää avaamaan tätä pukua, ettei tuleva sulho saa mitään ennakkoja blogin kautta. Vinkkinä kuitenkin: siinä on helppo tanssia.

Niinpä tämä tuleva morsian suunnistaa pukusovitukseen! Iiiiiik! Jännittää, vatsassa lentelee perhosia, mutta samalla on jotenkin ihana olo: tästä se ihan oikeasti lähtee. Meidän häistä tulee todellista.